Niina Hämäläinen

Sananselitykset

Uuden Kalevalan Aino-runo, 4. runo, säkeet 1−30

Lemmaus

Selitettävät sanat on valittu niiden oletetun vaikeaselkoisuuden vuoksi; ne ovat vieraita nykysuomen kielessä; niiden taivutusmuoto on vieras, vaikka perusmuoto olisikin ymmärrettävissä; kyseessä on erisnimi. Kommentaarit on pyritty pitämään yhtenäisinä. Ne alkavat selitettävän sanan säenumerolla ja sanan kursiivilla (ns. lemmaus). Paikannustietojen jälkeen kommentaariviitteessä esitetään sana sen perusmuodossa ja osoitetaan selitys ko. sanalle.

Viittaus

Ensin esitetään sana sellaisessa muodossa kuin se Kalevalassa on, esim. luutoa. Tämän jälkeen esitetään sana perusmuodossa: luuta, jonka jälkeen seuraa sananselitys. Suurin osa selityksistä on lingvistisiä, mutta mukana on myös muita kommentteja. Niiden tarkoituksena on avata sanan kontekstikohtaista merkitystä Kalevalan runossa ja antaa viitteitä sanan mahdollisesta käytöstä ja merkityksestä kansanrunoaineistossa.

Selitysvalinnat

Sanojen selitysvalinnat: 1) sananselityksissä on käytetty saturaatioperiaatetta. Mitä enemmän sama tai samankaltainen selitys esiintyy useassa eri lähteessä, on selitys poimittu sanan ensisijaiseksi selitykseksi. 2) Selityksissä on viitattu sananmerkitykseen Kalevalassa, vaikka sanan tavanomainen selitys olisi toinen. 3) Joissakin tapauksissa sananselityksissä on avattu sanan kontekstimerkitystä.

Lähteet

Lähteinä on käytetty Lönnrotin sanakirjaa ja selityksiä Kalevalaan (Lönnrotiana = Lna 38, 121 ja 122). Tämän lisäksi on käytetty Kalevalasta tehtyjä tunnettuja sanakirjoja ja Kalevalan selityksiä (Genetz, Niemi, Saarimaa, Turunen, Jussila) sekä Kaukosen säetutkimuksen (1956) lopussa olevaa sanaluetteloa. 1800-luvun suomen ja karjalan kielen apuna on hyödynnetty Lönnrotin sanakirjan ohella Christfrid Gananderin sanakirjaa Nytt Finskt Lexicon (1787, 1997) sekä Karjalan kielen sanakirjaa. Tuorein sanakirja, Raimo Jussilan Kalevalan sanakirja (2009) on perusteellisin sanapoiminnoissa. Jussila on määritellyt kaikki Aino-runon sanat. Aivan kaikkien sanojen selitykset eivät ole välttämättä tarpeellisia (esim. sana, tulla). Toisaalta Jussilan tarkoituksena on ollut selittää tarkasti myös hyvin taajakäyttöiset sanat. Toisinaan Jussilan sananselitykset eivät ole kontekstin suhteen tarkkoja, toisin sanoen sanan merkitystä Kalevalassa ei ole selitetty. Tässä mielessä Aimo Turusen Kalevalan sanat ja niiden taustat (1979) antaa tarkempaa taustatietoa sanojen etymologisista yhteyksistä, sanojen tulkinnoista ja käytöstä kansanrunoissa. Turusen sanakirjan yksi eduista on siinä, että sanat löytyvät siinä muodossa kuin ne ovat Kalevalassa.