Niina Hämäläinen

Kalevalan henkilöhahmojen kansanomaisuudesta ja myyttisyydestä on ollut Kalevalan ilmestymisestä asti keskustelua ja kiistaa. Siitä ollaan kuitenkin oltu yhtä mieltä, että Kullervon lisäksi Aino on suuressa määrin Lönnrotin oman taiteellisen luovuuden aikaansaannos (Perander 1874; Krohn 1908; Tarkiainen 1911; Kaukonen 1956; Piela 1999; Kupiainen 2004; Hämäläinen 2012). Kansanrunoissa ei sellaisenaan tunneta näitä kahta Kalevalassa esiintyvää traagista hahmoa, vaikka molemmilla onkin vastaavuuksia runoissa.

Tässä julkaisussa esiteltävät Kalevalan 4. runon säkeet 1−30 kuvaavat Ainon ja Väinämöisen kohtaamista. Aino on metsässä keräämässä saunavastoja. Lähtiessään takaisin kotiin ilmestyy Väinämöinen Ainon eteen kosien tätä vaatimalla koristautumaan vain hänelle. Aino kieltäytyy ja sanoo mieluummin elävänsä vanhempiensa kanssa. Esittelen seuraavaksi hieman laajemmin Aino-runon kehitystä eri Kalevala-versioissa sekä Lönnrotin tulkintoja. Esittely painottuu Kalevalan 4. runon tapahtumiin ja runon mallina olevaan kansanomaiseen Hirttäytyneen neidon runoon.

Aino-runon kehitys Kalevalassa

Aino-runo esiintyy kaikissa Kalevalan versiossa. Jo varhaisessa toimitusvaiheessa runo muotoutui omaksi kokonaisuudeksi. Alku-Kalevalassa (1833, runo 15) ovat esillä Aino-runon keskeiset juonitapahtumat, jotka säilyivät aina koulujen tarpeiksi toimitettuun Lyhennettyyn Kalevalaan (1862) saakka. Toistuvat tapahtumat ovat Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulanta, jonka seurauksena Joukahainen lupaa sisarensa Väinämöiselle, Ainon suru tapahtuneesta, Ainon ja äidin dialogi sekä äidin ymmärtämättömyys ja lopulta Aino vedenneitona pilkkaamassa Väinämöistä.

Alku-Kalevalassa kilpalaulannan hävinnyt Joukahainen lupaa sisarensa Väinämöiselle puolisoksi. Joukahainen menee kotiin ja valittaa tapahtunutta äidilleen. Runossa korostuu äidin ihastus sulhasehdokkaasta. Alku-Kalevalan runo jatkuu: Aino itkee ja kertoo äidilleen itkun syyn: hän ei halua vanhalle miehelle vaimoksi. Aino ilmoittaa menevänsä mieluummin kalojen morsiameksi. Alku-Kalevalan Ainon tarina loppuu tähän (15. runo, säkeet 171−224). Myöhemmin Aino ilmestyy vedenneitona Väinämöisen onkeen (säkeet 225−320). Lönnrot oli pitkään epävarma Aino-runon paikasta Kalevalassa. Väinö Kaukosen mukaan “[a]luksi Lönnrot ei näytäkään aikoneen sovittaa runoa kokonaisuudessaan eepokseen, vaan ainoastaan emon kehotukseen tyttärelle mennä aittaan” (Kaukonen 1984: 86).

Lönnrotin viidennen keruumatkan (1834) ansiona oli niin sanottu “Aino-runo” (Kaukonen 1979: 58). Lönnrot oli jo vuotta aikaisemmin saanut Kilpakosinta-runon sekä Vellamon neidon onginnan, joiden yhteyteen hän liitti Vanhassa Kalevalassa Aino-runon (Vanhan Kalevalan runo 31). "Anni tytti, aini tytti" − näin runo alkoi Vienan Karjalassa, josta Lönnrot sai useamman Hirttäytyneen neidon -runotekstin (Suomen Kansan Vanhat Runot = SKVR I1 217, 221, 222, 233, 234). Lönnrotin tuntemissa toisinnoissa ei ollut viitteitä muihin Kalevalan runoihin, vaan Ainon sovittaminen Kilpalaulannan ja Vellamon neidon väliin oli Lönnrotin oma ratkaisu (Kaukonen 1945: 86). Vanhan Kalevalan Ainon tarina jatkuu Vellamon neidon runolla, joka kertoo kalaksi muuttuneen tytön onginnasta ja onkijan tietämättömyydestä, mistä tyttö tätä pilkkaa.

Uuden Kalevalan Aino-runo sisältää kolme runoa (Kalevalan runot 3−5). Ainon keskeistarina kerrotaan neljännessä runossa. Lönnrot siirsi Kilpalaulanta-jakson eepoksen alkuun, jolloin juonellinen kokonaisuus muodostui yhtenäisemmäksi. Muutoksen vaikuttivat Matias Castrénin ja D.E.D. Europaeuksen huomautukset Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan irrallisuudesta Vanhan Kalevalan lopussa (Kaukonen 1979: 166−167; Kaukonen 1956: 460). Eepoksen kokonaisuuden kannalta jakson siirtäminen alkuun oli merkittävä rakenteellinen muutos. Näin myös Ainon tarina siirtyi Kalevalan alkulehdille. Juonellisesti Ainon tarina säilyi lähes samana. Suurimmat muutokset Vanhan ja Uuden Kalevalan välillä tulivat laajasta lyyrisestä valitusaineistosta. Aino-runon kehityksen suhteen Kantelettaren (1840, 1841) vaikutus on ollut huomattava. (Kaukonen 1984: 36.)

Kalevalan Aino ja Hirttäytynyt neito

Aino edustaa yhtä Kalevalan nuorista naisista. Ainon tragedia on joutua tahtomattaan Väinämöisen morsiameksi. Tragedian syvyyttä on lisännyt kosijan vanhuus ja fyysinen vastenmielisyys (Piela 1999: 121). Niin ikään Ainon ahdinko kasvaa tyttären ja äidin suhteesta (Hämäläinen 2012: 177−178; 2016). Äiti ei ymmärrä Ainon tunteita, vaan ihmettelee: miksi itket, saathan suuren tietäjän mieheksesi? Aino selittää olevansa liian nuori morsiameksi, eikä vielä valmis jättämään lapsuudenkotiaan. Kalevalan runo jatkuu Ainon surua kuvaavilla lyyrisillä jaksoilla (Miten on mieli miekkosien, Usein nyt minun utuisen, Parempi minun olisi – syntymättä, Oisin kuollut kuusiöisnä, Sitä itken, impi rukka, Syäntäni tuimelevi, Jo ois minulla aika – Ei mua isoni itke). Lyyristen tunnelmien jälkeen Aino lähtee merenrantaan, riisuutuu ja astuu vedessä olevan kiven päälle ja hukkuu. Runo jatkuu Ainon kuoleman ja äidin surun kuvauksella.

Kalevalan Aino-runon mallina oleva vienalainen Hirttäytyneen neidon runo kertoo nuoresta tytöstä, joka lähtee metsään taittamaan saunavastoja. Metsässä hän kohtaa kosijan, joka pelästyttää tytön. Tyttö juoksee itkien kotiin ja kertoo perheenjäsenille menettäneensä korunsa yltään. Vain äidilleen hän paljastaa todellisen tapahtuman, tuntemattoman kosijan kohtaamisen. Äiti kehottaa tyttöä olemaan itkemättä ja valmistautumaan kosijalle. Tyttö menee aittaan, jonne hirttäytyy. Äidin kyynelistä muodostuu jokia, puita ja kolme käkeä, jotka kukkuvat tytölle.

Hirttäytyneen neidon runon on katsottu edustavan kansanrunojen pilattujen neitojen runoja (myös Sisaren turmelus, Vellamon neito, Myyty neito, Oljamissa käynti, Tytärten hukuttaja, Sulhasen kylvettäjä). Kuten Tarja Kupiainen tähdentää, runot kertovat ”naisista, joiden seksuaalisuus pakenee yhteisön kontrollia.” (Kupiainen 2004: 98, 97−100.) Hirttäytyneen neidon runossa neito tekee itsemurhan tavattuaan metsässä, turvallisen kotipiirin ulkopuolella, kosijan. Pelkkä miehen näkeminen saa tytön hirttäytymään (Järvinen 1993). Matti Kuusen mukaan runoissa vihjataan myyttisen ja eläimellisen kosijan seksuaalisesta hyväksikäytöstä (Kuusi 1963: 343).

Lönnrotin tulkinnat

Vaikka Kalevalan Aino-runo ja kansanomainen Hirttäytyneen neidon runo muistuttavat moneltakin osin toisiaan, etääntyi runo Lönnrotin tulkinnoissa kansanrunoesimerkeistään. Pelkkänä Joukahaisen siskona tai nuorena neitona tunnetusta runon tytöstä tuli Lönnrotin tulkitsemana Aino. Idean Lönnrot sai vienalaisista toisinnoista, joissa sanottiin “annan ainoan sisareni”, adjektiivista “ainoa” tuli aino (Kuusi 1963: 220; Kaukonen 1987: 181). Kalevalassa Aino tapaa metsässä Väinämöisen (Vanhassa Kalevalassa Osmoisen), kun kansanrunossa kosija on myyttinen Osmoinen tai Kalevainen. Tosin äidilleen myös Kalevalassa Aino kertoo tavanneensa Osmoisen. Runon kosintateemaa korostavat naimaikäisyydestä viestivät neidon korut, jotka Aino riistää yltään kuultuaan Väinämöisen aikeista.

Myös Ainon kuolema on toisin Kalevalassa. Siitä, tekikö Aino itsemurhan vai vahingossa hukkui, on keskusteltu runsaasti (esim. Annist 1944; Kaukonen 1956; Sawin 1991; Kupiainen 2004). Kiinnostavampi kysymys lienee se, mitä Lönnrot halusi painottaa Ainon kuolemalla ja miksi hän valitsi juuri veden Ainon kohtaloksi (ks. Piela 1999; Hämäläinen 2012). Esimerkkejä voidaan hakea aikakauden kirjallisista malleista: romanttis-traaginen nuoren naisen hukkuminen tai hukuttautuminen on yksi 1800-luvun kirjallisuuden kuvista (Launis 2005). Lönnrot itse selitti Ainon kuoleman tämän tahdosta vapaana, sillä veden väki houkutteli Ainon mukaansa (Lna 121). Tapahtuu Ainon metamorfoosi. Kalevalan viidennessä runossa Aino ilmestyy lohena pilkkaamaan Väinämöistä. Lönnrotin selityksiin pohjautuen Väinö Kaukonen katsoo Ainon sovittaneen Joukahaisen teon jättäen Väinämöiselle syyllisyyden; hyvyys voittaa pahuuden (Kaukonen 1956: 461).

Hirttäytyneen neidon runossa painottuu eettisen maailmankuvan sijaan neidon seksuaalinen hyväksikäyttö. Kansanrunossa kosketellaan yhteisön tasapainon rikkomista. Rajatilassa tapahtuva kosijan kohtaaminen puuttuu nuoren neidon hyvän elämän mahdollisuuteen eli mahdollisuuteen avioitua. Paitsi ettei halua mennä väkisin naimisiin, on tämän naimakelpoisuus on pilattu metsässä. Neito hirttäytyy. Kansanrunot antavat ymmärtää, että kyseessä on neidon ja myyttisen kosijan seksuaalinen ja tytön kannalta traumaattinen kohtaaminen, jonka seurauksena tyttö on menettänyt neitsyytensä, ja siten mahdollisuuden avioliittoon (ks. Kupiainen 2004: 237−242). Kalevalassa puolestaan painottuu modernin naisen kieltäytyminen avioliitosta ilman tunteita. Aino-runon voi tätä kautta nähdä yksilön ja yhteisön välisen ristiriidan kuvauksena, jonka avulla Lönnrot lähestyi sivistyneistölukijoitaan (Hämäläinen 2012; 2016).

Hirttäytyneen neidon runossa neito ei saa lohtua suruunsa omaisiltaan. Kansanruno ei myöskään kuvaa neidon tunteita, kuten tekee 1800-luvun tunnekulttuurin kasvatti, Elias Lönnrot. Lisäämällä lyyrisiä huoliaihelmia Aino-runoon Lönnrot inhimillisti Ainon hahmoa. Lyriikan äänellä Lönnrot muokkasi nuoresta neidosta tuntevan ja uhmaakkaan naisen, joka kieltäytyy toistamiseen epämiellyttävästä kosinnasta (Hämäläinen 2012).