Sakari Katajamäki

Kalevalan toinen painos

Aino-runon toimitetun tekstin perustekstinä eli ensisijaisena lähteenä on käytetty vuonna 1849 ilmestynyttä Kalevalan toista painosta, joka on Elias Lönnrotin (1802–1884) kirjoittaman Kalevalan toinen laitos. Tämän laitoksen mukaiseen Kalevalan runotekstiin viitataan nykyisin nimellä Uusi Kalevala, mutta näiden toimitusperiaatteiden yhteydessä, jossa viitataan nimenomaan vuoden 1849 painokseen (ns. Uuden Kalevalan ensipainokseen), sitä kutsutaan Kalevalan toiseksi painokseksi.

Tämä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia -sarjan 14. osa on painettu antiikvalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa 1849. Painoluvan teokselle on antanut J. U. Wallenius. Teoksen Alkulauseen Elias Lönnrot on päivännyt Laukossa 17. huhtikuuta 1849.

Kalevalan toinen painos vastaa sitä Aino-runon tekstimuotoa, jonka pohjalta suurin osa myöhemmistä Kalevalan Aino-runon teksteistä ja niiden käännöksistä on julkaistu vuoden 1849 jälkeen. Vuonna 1849 ilmestyneen toisen painoksen voi katsoa edustavan Elias Lönnrotin omaa näkemystä Kalevalan uuden laitoksen tekstiasusta sen ilmestyessä. Lönnrotin elinaikana ilmestyneitä Kalevalan myöhempiä painoksia (2. p. 1866, 3. p. 1870, 4. p. 1877) ei ole otettu mukaan Kalevalan Aino -verkkojulkaisuun, sillä vuoden 1849 painosta on pidetty historiallisesti kaikkein merkittävimpänä.

Kalevalan toisen painoksen ohella Aino-runon toimitustyön tukena on käytetty teoksen puhtaaksi kirjoitettua käsikirjoitusta (Lönnrotiana 38), joka vastaa pääosin ensipainoksen tekstiä. Uudemmista Kalevalan editiosta on käytetty Väinö Kaukosen tutkimusta Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos (1956)

Kalevalan Aino -verkkojulkaisun runoteksti (säkeet 1–30) on historiallis-kriittinen editio Kalevalan toisen painoksen Aino-runosta. Siksi toimitettuun tekstiin on otettu mukaan myös Neljännen runon alussa oleva Lönnrotin laatima kuvaus Kalevalan neljännen runon tapahtumista sekä Kalevalan toisen painoksen alalaidassa olevat Lönnrotin laatimat kommentaarit. Niiden on katsottu kuuluvan runotekstin yhteyteen, siihen teokseen, joka välittyi lukijoille 1849.

Toimitetun runotekstin säenumerointi noudattaa Kalevalan toisen painoksen säenumerointia, ja kommentaariviitteissä sekä tekstikriittisissä apparaateissa säkeisiin viitaan näillä numeroilla. Runon alussa olevaan proosatekstiin voi viitata rivinumeroilla ja Lönnrotin laatimiin kommentaariviitteisiin viitenumeroilla (esim. "rivi 3"; "viite 3: 3.").

Tekstiin tehdyt muutokset

Kalevalan toisen painoksen (1849) tekstiä on muutettu toimitettuun tekstiin vain niissä tapauksissa, joissa painoksessa esiintyvän muodon on tulkittu johtuvan jostakin epähuomiossa tapahtuneesta virheestä, kuten kirjailijan kirjoitusvirheestä tai latojan ladontavirheestä. Tällä tavalla lukijan on helpompi seurata Lönnrotin näkemystä runojen kielestä.

Lönnrot selvittää Kalevalan toisen painoksen Alkulauseessa omia käsityksiään kansanrunojen kielen ja 1800-luvun puolivälin kirjakielen välisestä suhteesta sekä perustelee omia toimituksellisia ratkaisujaan. Lönnrot katsoi, että Kalevalan toisen painoksen runojen kieli on Karjalan tavallista suomea eikä poikkea paljon Suomen muiden maakuntien puheesta. Siksi kaikkien suomalaisten on hänen mukaansa sitä helppo ymmärtää runokieleen vähän totuteltuaan. Lönnrot halusi kuitenkin selittää lukijalle "muutamia oudompia sanoja", mitä hän tekee viiden tekstikappaleen verran. (Lönnrot 1849: v–vi.) Lisäksi hän selittää jonkin verran sanoja alaviitteissä runotekstien yhteydessä.

Kirjoitus- ja ladontavirheiden tunnistamisen osalta Lönnrotin Alkulauseeseen kirjoittamat runojen kirjoitustapoja koskevat huomiot ovat hyödyllisiä Kalevalan toisen painoksen historiallis-kriittisessä toimitustyössä, vaikka niiden suhde runoteksteihin paljastuu tarkemmin vasta laajempia runokokonaisuuksia toimitettaessa. Lönnrot käy yksityiskohtaisesti läpi, millaisten sanojen kirjoitusasuja hän on muuttanut:

Kirjoitustapaa nykyisessä laitoksessa on mahdollisuutta myöten mukailtu tavalliseen kirjakieleen ja yhteisiin kielenopin johtoihin […]. Siitä syystä tavataan nyt kirjoitettuna: osoittaa, tavoittaa, milloin, syytöin, kultainen, vetäisee, naukaisee, muutaime, käännäikse, antoi, annoin, nauris, neula, paula, kaura, seula, kauris, äyräs, koura, ohra, teiri, peura, aura, ottakamme, ottakatte, heittäömme, heittäötte, jossa entisen, Karjalan-murteisen, kirjoitustavan mukaan oli: osottaa, tavottaa, millon, syytön, kultanen, vetäsee, naukasee, muutame, käännäksen, anto, annon, nakris, niekla, pakla, kakra, siekla, kapris, äpräs, kopra, otra, tetri, petra, aatra, ottakame, ottakate, heittäöme, heittäöte. (Lönnrot 1849: vii.)

Näissä muutoksissa Lönnrot viittaa kirjakielisten muotojen osalta Fabian Collanin kaksi vuotta aiemmin ilmestyneeseen teokseen Finsk språklära (1847). Siteeratun kohdan lisäksi Lönnrot luettelee joitakin muitakin sanojen kirjoitusasuja koskevia muutoksia (esim. hopia > hopea; lai > laji; saua > sauva; ompi > onpi) sekä sellaisia muutoksia, joissa sanojen tavurakenne ei vastaa yleiskielen tavurakennetta (esim. keihään > keihä’än; kylään > kylähän).

Erikseen Lönnrot luettelee vielä ilmauksia, joiden hän olettaa lukijoiden ymmärtävän helposti, vaikka ne eivät vastaa aikakauden kirjakieltä:

Missä kirjostustapaa ei ole yhteiseen kirjakieleen sovitettu, ymmärretänee se huokeasti sillänsäki. Niin esimerkiksi lienevät sanat kielti, väänti, murti, löyti, löynnyt, löytty, löytähän, käätty, käätähän, väätty, souttu, kaata, kaatahan, kaannut, oisi, uunna, kuunna, miesnä, tänä päänä huokeat käsittää niilläki paikoin, joissa on totuttu sanomaan: kielsi, väänsi, mursi, löysi, löytänyt, löyetty (löydetty), löyetään (löydetään), käännetty, kännetään, väännetty, soudettu, kaattaa, kaaetaan (kaadetaan), kaatanut, olisi, uutena, kuutena, miehenä, tänä päivänä. (Lönnrot 1849: vii–viii.)

Joitakin kielimuotoja Lännrot perustelee kalevalamitan vaatimuksilla:

Samoin ovat semmoiset sanat kun: päivää, kehräävi, rantaa, hakkaavi kieliopin sääntöjä vasten pidetyt entisessä Karjalan murteisessa muodossansa ja kirjoitetut: päiveä, kehreävi, rantoa, hakkoavi, sen vuoksi, että kun se niissä löytyvä pitkä äänekäs (aa, ää) runomitassa jakautuu kahteen tavueen, niin on tämä jakautuminen helpompi sekä merkitä että puhua näin kirjottain kun millä muulla tavalla, esim. jos tämmöiset sanat kirjoitettaisi: päivä’ä, kehrä’ävi, ranta’a, hakka’avi. (Lönnrot 1849: viii.)

Kalevalan Aino -verkkojulkaisun Aino-runossa (säkeet 1–30) säkeiden ja säkeistöjen muoto noudattaa Kalevalan toisen painoksen periaatteita. Säkeiden aluissa olevat isot alkukirjaimet on säilytetty, ja runosäkeissä olevat sisennykset on sisennetty alkutekstin mukaisesti.

Antiikvalla painetussa Kalevalan toisessa painoksessa on pyritty säännönmukaisesti käyttämään v:tä w:n sijaan. Myös isoissa kirjaimissa on käytetty V:tä lukuun ottamatta erisnimiä, joissa on käytetty W:tä (esim. Wäinämöinen). Jos painetussa tekstissä on poikettu näistä käytännöistä, tekstiä on korjattu tapauskohtaisesti arvioiden.

Runotekstin alapuolelle on lisätty Aino-runon katkelmaan liittyvät Lönnrotin kirjoittamat sananselitykset. Ne valaisevat hänen käsityksiään siitä, mitkä sanat voisivat olla lukijalle vieraita.

Kalevalan Aino -julkaisun Aino-runon katkelmassa (säkeet 1–30), Lönnrotin juonisynopsiksessa ja sananselityksissä on vain kaksi kohtaa, jotka on korjattu ladontavirheen perusteella: Hienohelmen > hienohelman (säe 13); Wehnän > Vehnän (säe 26). Runon tekstikerrostumat -sivulla nämä kohdat on merkitty vihreällä taustavärillä.

Kalevalan Aino -julkaisun toimituksellisia ratkaisuja voi arvioida suhteessa Kalevalan toisen painoksen puhtaaksi kirjoitettuun käsikirjoitukseen. Käsikirjoituksen tekstikerrostumat ja poikkeamat painettuun kirjaan nähden on ilmoitettu Runon tekstikerrostumat -sivulla, jossa käsikirjoitusta on mahdollista tarkastella myös digitaalisina kuvina.