Niina Hämäläinen

Mikä on Elias Lönnrotin kädenjälki Kalevalassa, entä mikä osa eepoksesta on aitoa kansanrunoutta? Kalevalan suhde sen lähdeaineistoon, suullisena runoutena eläneeseen, kalevalamitalla laulettuun runouteen, on kiinnostanut Kalevalan lukijoita eepoksen ilmestymisestä (1835) lähtien (ks. Apo 2008: 360). Jo Kaarle Krohn, kansanranrunoudentutkimuksen oppituolin ensimmäinen haltija, katsoi tärkeäksi tutkia kansanrunon ja Kalevalan suhdetta, jotta saataisin selville Lönnrotin runojen koostamistavat (Krohn 1896: 157−158). Kalevala on kansanrunoutta ja Lönnrotin tulkintaa, se sisältää sekä myyttisen maailmankuvan aineksia että 1800-luvun yhteiskunnan ajatusrakennelmia. Kalevalassa kaikuvat samanaikaisesti mennyt ja moderni aika. Yksi tapa lähestyä tätä Kalevalan monikerroksellisuutta on tarkastella Lönnrotin toimitustapoja; sitä miten ja millä periaatteilla Lönnrot muokkasi ja valikoi runosäkeitä kehitellen niitä eteenpäin eri työvaiheissa. Erittelen seuraavaksi muutamia keskeisiä toimitustyön piirteitä.

Runokielen ja esitystavan yhtenäistäminen

Lönnrotin edeltäjät, kansanrunokokoelmia julkaisseet Carl Axel Gottlund ja Zacharias Topelius, katsoivat runojen arvon olevan niiden historiallisessa sisällössä. Molemmat pyrkivät julkaisemaan runot sellaisenaan, vaikka stilisoivatkin niiden kieliasua. Lönnrotin toimitustyö oli monitasoisempaa. Murteellisen kieliasun yhtenäistämisen lisäksi Lönnrotia ohjasi sisällöllinen yhtenäisyys. Hän lisäsi uusia säkeitä, yhdisteli eri aihelmia, runoja ja henkilöhahmoja sekä esitti samasta runosta useita versioita (ks. Lönnrotin kielellisistä muutoksista kohdassa Aino-runon tekstikriittiset toimitusperiaatteet). Runon sisältö ja poetiikka venyivät myös kansanrunoa runsaamman toiston ja alliteraation johdosta. (Kaukonen 1979: 34−35; 1984; Apo 1995: 78.) Seikka, josta Lönnrotia myös kritisoitiin.

Kielellisillä ja poeettisilla muutoksilla Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoja mahdollisimman täydellisesti. Käsitys ’aidosta’ kansanrunosta oli Lönnrotin aikaan toinen kuin nykyään. Koska asianmukaisia arkistoja ei vielä ollut, kerättiin kansanrunoja julkaisemista varten ja niiden muokkaamiseen suhtauduttiin käytännöllisesti. Runot pyrittiin esittämään luettavassa muodossa. Lönnrot keräsi, kirjoitti ja esitti kansanrunoja tavoitellen elävää kuvaa menneisyydestä kirjoitetun kielen välityksellä (Karkama 2001: 179). Jo ensimmäisessä kansanrunojulkaisussa, Kantele-vihkoissa (1829−1831), toimitusvalintoja ohjasi parhaimman toisinnon periaate: ”Näistä olen minä valinnut präntättäväksi sen, joka mielestäni on paras ja täydellisin, sillä jokaisellen minä en ole saanut tilaa” (VT 5: 166).

Valistuksellinen tavoite ja tekijyys

Täydellisen ja puhtaan runon lisäksi Lönnrotia ohjasi valistuksellinen päämäärä edistää suomen kielen kehitystä ja lisätä tietoa esivanhempien ajoista (ks. Kaukonen 1979: 35). Lönnrotin toimitustapaa on tältä osin nimitetty myös ensyklopediseksi (Hyvönen 2008: 344). Edelleen Kantele-vihkon esipuheessa Lönnrot määrittelee tavoitteensa seuraavasti:

-- ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he itte niitä ovat tottuneet pitämään, ei enään kuin tähän asti on tapahtunna, heittäisi niitä, tahi vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista,-- (VT 5: 165).

Lönnrotin keruutyö ja julkaisu pyrkivät todistamaan suomen kielen runollista arvoa ja suomalaisten menneisyyttä. Taustalla oli herderiläinen näkemys kansasta autenttisen kulttuurin ja luonnollisen kielen edustajana, ja kansanrunosta tämän kielen luonnollisimpana välineenä (Karkama 2001: 178−181). Niin ikään romanttinen oli Lönnrotin ajatus kansanrunosta ihmisen toisena, pyhänä kielenä (Kantelettaren esipuhe, 1840). Erityisenä kielenä kansanruno oli kollektiivisesti syntynyttä ja yhteisiä tunteita ilmaisevaa runoutta. Kalevalaa laatiessa Lönnrot häivytti omaa tekijyyttään asemoiden itsensä runonlaulajien kaltaiseksi (Borenius ja Krohn 1895: 2−3; VT 5: 408).

Sivistyneistöyleisö

Lönnrotin suhde suulliseen perinteeseen ja perinneyhteisöön oli runonlaulajia väljempi ja etäisempi. Teosten vastaanotto ja tulkinta koskivat suomea heikosti taitavaa sivistyneistöä, ei runoperinteen tuntijaa ja käyttäjää, rahvasta. Lönnrotin tavoitteena oli yleissuomalaistaa eri alueilta tallennettuja kansanrunoja ja niiden heijastamaa todellisuutta, jotta sivistyneistö kykeni ymmärtämään runojen kieltä ja merkityksiä. (Honko 1987: 126.) Lönnrotin käsitys runojen julkaisemisesta oli samansuuntainen kuin hänen eurooppalaisilla edeltäjillään ja aikalaisillaan. J.G. Herder, Grimmin veljekset, James MacPherson ja Thomas Percy muokkasivat runoja ja tarinoita sivistyneiden lukijoiden käsityksiä vastaavaksi (Apo 2007).

Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoja niin että ne olisivat luettavissa ja ymmärrettävissä yleisölle, joka ei tuntenut kansanrunon kieltä ja sen takana avautuvaa elämysmaailmaa. Yksi Kalevalaa luonnehtiva piirre on eettinen tendenssi (ks. Kaukonen 1956: 461), jonka avulla Lönnrot puhutteli lukijoitaan. Esimerkiksi Aino-runon opetus, etteivät vanhemmat saisi naittaa tyttäriään vastoin heidän omaa tahtoaan (UK 4: 439-446), ei esiinny kansanrunoissa. Uudessa Kalevalassa Lönnrot varmisti runojen sisällöllisen ymmärryksen laatimalla proosamuotoiset lyhennelmät kunkin runon alkuun (Apo 2008: 366).

Työn prosessuaalisuus

Mitä enemmän keruumatkoilla saatuja runoja kertyi, sitä runsaammin Lönnrot uudestaan kirjoitti, muokkasi, poisti, lisäsi aiemmin tehtyyn. Ero runoja laulaneisiin miehiin ja naisiin näkyi kirjallisessa työskentelyssä ja julkaisuympäristössä. Lönnrotin runosäkeiden tuntemus oli suuri, ja kirjallisesti esittäen hän pystyi palaamaan säkeisiin yhä uudestaan (Kaukonen 1984: 39).

Kalevalan ensimmäisiä, käsikirjoituksina säilyneitä versioita, niin kutsuttuja Alku-Kalevalaa (1833) ja Sikermä-Kalevalaa (1833), seurasi suunnitelma runoelman laajentamista varten: oli löydettävä hyviä runonlaulajia sekä saatava uusia runoaineksia (VT 1, kirje 43). Vanhan Kalevalan (1835) jälkeen Lönnrot teki suuret keruumatkansa (1836−1837, 1838), joiden aineisto kartutti erityisesti lyyrisen runon kokoelmaa, Kanteletarta. Kalevalan toimitustyöhön vaikuttivat myös muut kansarunotyöt; mm. Kantelettaren merkitys Uuden Kalevalan kokonaisuudessa on ollut merkittävä (Kaukonen 1984).

Kalevalaa ryhdyttiin tutkimaan 1980−1990-luvuilla yhä uudestaan muotoutuvana prosessina. Matti Kuusi (1984) ja Lauri Honko (1987, 1999) puhuivat viisikerroksisesta Kalevalasta, Kalevalan eri versioista ja Lönnrotin työstä Kalevala-prosessina. Kuusen ja Hongon kirjoitusten pohjalta Kalevala-tutkimus koki uuden tulemisen. Viime vuosikymmeninä Kalevalaa on tutkittu Lönnrotin työprosessin näkökulmasta (Hyvönen 2001; 2008; Hämäläinen 2012; 2013) sekä tarkasteltu Lönnrotin tekijyyden problematiikkaa (Apo 2002) ja Kalevalaa moderniteetin tuottamisen välineenä (Anttonen 2004; 2005).